Thursday, July 20, 2006

Syitä ja syyttömyyttä

Pääsin taas pitkästä aikaa koneelle kirjoittamaan muutaman rivin. Jotkut kommentoijista ovat kummastelleet, miten rutiköyhällä voi olla varaa kirjoitella blogia tietokoneella. Sinänsä minun ei tietysti pitäisi edes vaivautua vastaamaan tällaiseen kritiikkiin, mutta kerrottakoon nyt se ihmeellinen ja kummallinen tosiasia, että useissa kaupungeissa on tätä nykyä paljon yleisiä nettipäätteitä, joita kuka tahansa voi käyttää varallisuudesta riippumatta. Ne ovat hienoja yhteiskunnan satsauksia.

Mutta asiaan.

Päivän teemani on kysymys 'Miksi?'. Tämä on tietysti se ensimmäinen kysymys, jonka itsemurhaajan mahdollisesti jäljelle jääneet omaiset kysyvät ensimmäisenä. Oletus on, että täytyy olla jokin erityinen syy. Että elämä on mennyt pieleen joltain osin, on tullut konkreettisia vastoinkäymisiä, mieli on sairastunut tai mitä tahansa muuta. Kenties konkurssi ja velkavankeus odottavat? Ehkä hän oli masentunut?

Entä jos vastaus on niinkin raadollinen, ettei vastausta ole? Jos elämä ei yksinkertaisesti maistunut, huvittanut, kiinnostanut tai tuntunut olevan minua varten. Jos oli niin helvetin tylsää, ettei jaksanut enää vaivautua. Luultavasti jäljelle jääneiden raivo olisi valtava.

Mutta tosiasia on, ettei useimpien itsemurhien taustalla ole vain yhtä tekijää. Itsemurhaan johtanut ongelmavyyhti on monesti niin mutkikas ja laaja, ettei sitä millään voi purkaa osiksi selitystä etsiessään.

Moni on perännyt minulta selitystä ja ratkaisun syideni taustoitusta. En koe olevani sitä velkaa kenellekään - varsinkaan teille, rakkaat mutta tuntemattomat lukijat - enkä edes koe, että se on olennaista tämän blogin kannalta. Sanotaan nyt vain, että yksi syistä on aiemmin mainitsemani pohjaton köyhyys, josta Suomessa todellakin voi joutua kärsimään, vaikka moni hyvinvointivaltiomyyttiin uskova toisin arveleekin. Suomessa on mahdollista jäädä kaikkien tukien ulkopuolelle, mutta se siitä. Muita, taustalla vaikuttavia syitä ovat syvä masennus, avioero, erinäiset addiktiot ja kaikenlaiset traumat.

Mutta niihin vetoaminen ja niistä surkutteleminen olisi merkityksetöntä paskanjauhantaa ja vastenmielistä sosiaalipornoa. Olivat syyt taustalla mitkä tahansa, tärkeää on se, miltä minusta tuntuu juuri nyt - ja miltä on tuntunut jo pitkään. Mutta siitäkään en jaksa juuri nyt jaaritella enempää.

Friday, July 14, 2006

Itsemurha=ekoteko

Asian ydin on seuraava: jokaisella on oikeus päättää, miten elämänsä elää. Tähän sisältyy myös oikeus päättää, kuinka pitkään elämäänsä elää.

Ihmisten halu tarrata elämäänsä on niin vahva, että toisen yksilön päätös lopettaa elämänsä tuntuu järjenvastaiselta, sairaalta ja suorastaan loukkaavalta. Tätä näkökulmaa en ymmärrä. Miksi elämästä luopuminen olisi sairasta?

Puhtaasti ekologisesta näkökulmasta ajatellen olisi parempi, mitä useampi ihminen tappaisi itsensä. Tätä voivat pohdiskella nekin, jotka ovat ajattelevinaan globaalisti, suhtautuvat itsemurhaan "länsimaisen yhteiskunnan hapatuksena" ja tuovat jonkin käsittämättömän pakolaisnäkökulman keskusteluun.

Itsemurhaajan vihaamisesta

Eilisen saldo: paketillinen ruisleipää, toinen paahtoleipää. Biojäteastiassa olisi ollut kaupan pois heittämiä tomaatteja, mutta näillä lämpötiloilla ei oikein uskalla koskea niihin. Leipä vei pahimman nälän. Tänään kävin tukevalla aamupalalla erään ystäväni luona, joten nyt on vatsa täynnä taas muutaman tunnin, ja olo levollisempi.

Yritän suhtautua itsemurhaani viileän analyyttisesti. Ymmärrän sen olevan asia, johon ihmiset reagoivat voimakkaasti. Joku haukkuu itsemurhaajia itsekkäiksi ja vihaa heitä, toinen tuntee vain syvää surua vapaaehtoisesti elämänsä lopettaneen kadottua lopullisesti.

Nämä vihaajat ovat kinkkinen pala. Uskon, että itsemurhaajien pitäminen itsekkäänä on osin opittu asenne, jota ei ole vaivauduttu pohtimaan sen syvällisemmin. Osin siinä on luultavasti kysymys petetyksi tulemisen tunteista tai syyllisyydestä, ettei nähnyt toisen hätää tai ei pystynyt auttamaan tätä. Viha saattaa olla oikeasti itseen kohdistuvaa, mutta suuntautuu kuolleeseen, joka ei luonnollisesti pysty puolustamaan itseään.

Joka tapauksessa viha itsemurhaajaa kohtaan on nimenomaan itsekästä - ei itsemurha itsessään. Vihaamalla kuollutta läheistä ihminen osoittaa, kuinka riippuvainen tästä oli, ja että juuri hänen pahoinvointinsa ja surunsa vuoksi itsemurhaan päätyneen olisi pitänyt jaksaa jatkaa elämäänsä. Harva kesittyy omassa menetyksen tuskassaan pohtimaan, kuinka järjettömän paha olla on ihmisellä, joka ei halua enää elää.

Jokainen kuolee joskus, ja kun läheinen kuolee, se sattuu. En näe eroa siinä, johtuuko kuolema siitä että menee itse makaamaan junaradalle vai siitä, että rattijuoppo ajaa yli. Itsemurhaajaa on vain niin kovin helppo vihata, ja häneen on helppo projisoida oma tuska raivoavassa muodossa.

Onnettomuudessa kuolluttahan ei ole soveliasta vihata.

Joka tapauksessa pohdin tänään, kuinka kuolemani vaikuttaa niihin harvoihin läheisiin, jotka minulla on. Pari kaveriani on tappanut itsensä, ja pari läheistä suunnittelee sitä. Kunnioitan heitä ja heidän itsemääräämisoikeuttaan. Kun ne kaksi kuollutta tappoivat itsensä, se sattui. Ja jos nämä kaksi suunnittelevaa tappavat itsensä, se sattuu. Mutta siitä huolimatta - päätös on heidän, eikä minulla ole oikeutta yrittää kiristää heitä siitä pois. Saan tuntea surua, vihaakin. Mutta jos viha myrkyttäisi muistoni heistä, olisin yksinkertaisesti ääliö.

Jos ihminen on vakaasti päättänyt kuolla, on parempi hyväksyä hänen ratkaisunsa ja antaa hänen tuntea lämpöä ja rakkautta viimeisinä aikoinaan kuin syyllistää ja tehdä hänen viimeisestä ajastaan ahdistunut, syyllisyyden ja häpeän lävistämä helvetti. Sillä sanoi itsemurhahalukkaalle ystävälle mitä tahansa, hänen ratkaisuunsa ei lopulta voi vaikuttaa kukaan muu kuin hän itse.

Thursday, July 13, 2006

Nälkä

Päivä alkaa hiljalleen kääntyä kohti iltaa. Mahani ulvoo nälkäänsä, mutta tänään en saa syödäkseni. Näinä hetkinä sitä miettii, kuinka pitkään nälkäisenä voisi olla ilman, että kuolisi tai joutuisi vähintäänkin sairaalaan. Kun kulkee kaupungilla jonkin ravintolan ohi, ja ruuantuoksu lehahtaa nenään, tuntuu kuin minua kidutettaisiin.

Tiedän kyllä, että näläntunne menee ohi ennen pitkää. En tiedä, onko syynä mahalaukun kutistuminen tai jokin muu fysiologinen reaktio - vai onko taustalla jokin psykologinen tekijä. Mutta ohi se menee, hetkeksi ainakin.

Jossain vaiheessa yötä herään, kun nälkä tulee uudestaan, ja lähden dyykkaamaan. Lähikaupan roskiksessa saattaa olla leipää. Monesti se on tuoretta. Ja vaikka se olisi kuivaakin, se auttaa pitämään nälän poissa ainakin hetken.

En ole vielä sortunut varastamaan ruokaa kuin yhden kerran.

Olen silti yhä iloinen, että minulla on katto pääni päällä. Kun se myöhemmin tänä vuonna väistämättä lähtee, aletaan lähestyä äärirajoja. Silloin säät alkavat jäähtyä, hengitys höyrytä, eivätkä kesävaatteet pidä kylmää.

Päätös

Tulin vastikään siihen tulokseen, ettei elämä ole elämisen arvoista. Se ei ollut mitenkään hysteerinen havainto, vaan enemmän kuin tyyni lipuminen tietoon, joka minussa oli muhinut jo pitkään.

Tai oikeastaan on väärin sanoa, ettei elämä ole elämisen arvoista. Onhan siinä toki vaikka mitä kaunista. Mutta elämäni ehdot alkavat olla lopussa, eikä jatkamiseen oikeastaan ole käytännön edellytyksiä kovin kauan. Tilanne on siis se, että joko tapan itseni tai kuolen muuten vain. Köyhyysrajan alapuolella ja ilman yhteiskunnan, perheen tai ystävien tukia on mahdotonta selviytyä.

En aio kuolla vielä, sillä pystyn sinnittelemään hengissä vielä tovin. Ja onhan minulla käytännönkin asioita järjesteltävänä. Enkä ole ihan vielä valmis luopumaan niistä muutamasta harvasta läheisestä, joista yhä välitän ja jotka yhä välittävät minusta.

Mutta kun joskus lähiviikkoina tai -kuukausina tulee se hetki, jolloin seinä nousee peruuttamattomasti pystyyn, lopun mieluummin omasta tahdosta ja kohtalaisen hyvinvoivana kuin nääntyneenä, ahdistuneena ja säälittävänä.

Siihen asti haluan jakaa tätä viimeistä aikaani niiden kanssa, joita tämä nyt sattuu kiinnostamaan. Tervetuloa mukaan.